Solukalvo on solun suoja. Kasvisoluilla solukalvon ulkopuolella on soluseinä, joka koostuu selluloosasta. Aineet liikkuvat soluun ja solusta pois solukalvon kautta. Solukalvo on sähköisesti varautunut. Se on hyvin joustava ja muuntautuva. Solukalvolla on lipideja, proteiineja, hiilihydraatteja ja kolesterolia, jotka pitää molekyylit yhdessä. Proteiinit ja lipidit liukuvat kalvolla paikasta toiseen.
Solukalvon suurin osa on lipidit. Lipidit koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta. Lipidit liukenevat huonosti veteen ja nesteeseen jää selvä rajapinta. Lipidit voi olla steroideja, karotenoideja, fosfolipideja tai triglyserideja. Kun puhutaan rasvasta, tarkoitetaan yleensä triglyserideja. Triglyseridi koostuu glyserolista ja kolmesta rasvahaposta. Rasvat voivat olla tyydyttyneitä tai tyydyttymättömiä. Tyydyttyneissä rasvoissa on pelkkiä yksinkertaisia sidoksia ja ne ovat eläinrasvoja. Tyydyttymättömissä rasvoissa on kaksois- ja kolmoissidoksia ja ne ovat kasvirasvoja. Tämän takia kasvirasvat ovat huoneenlämmössä nestemäisiä ja eläinrasvat kiinteitä.
Steroideja ovat esimerkiksi hormonit ja kolesteroli. Kolesterolia on ihmisellä solukalvossa, sappinesteessä ja keskushermostossa.
Karotenoidit ovat kasvien väriaineita. Nämä osallistuvat yhteyttämiseen.
Fosfolipidit ovat solukalvon rakenneosa. Ne ovat järjestäytyneet kahteen kerrokseen vesipakoiset päät toisiaan vastaan. Fosfolipidit ovat amfipaattisia molekyylejä, niillä on sekä vesipakoinen että vesihakuinen pää. Fosfolipidi koostuu fosfaatista, glyserolista ja kahdesta rasvahaposta. Fosfolipidit voivat kaksoiskalvon lisäksi muodostaa rakkuloita.
Solukalvon proteiineilla on monia tehtäviä. Kalvoproteiineja on myös mitokondriossa ja viherhiukkasissa. Lysosomeilla protonipumppuna toimivia proteiineja, jotka siirtää protoneja sisälle jotta lysosomin pH pysyy alhaisena. Kalvoproteiini voi olla ionikanavana. Reseptoriproteiini kuljettaa viestejä solun sisä- ja ulkopuolen välillä. Rakenneproteiini on solukalvon rakenneosa. Kuljetusproteiini toimii aineiden kuljettajana solukalvon sisä- ja ulkopuolen välillä. Kiinnittymisproteiini mahdollistaa solujen kiinnittymisen toisiinsa. Kalvoproteiinien avulla elimistö tunnistaa omat ja vieraat solut.
Aine kulkeutuu soluihin ja soluista ulos solukalvon kautta. Vesi, kaasut, rasvaliukoiset aineet, kuten etanoli ja rasvaliukoiset vitamiinit (D-vitamiini) kulkevat suoraan solukalvon läpi suuremmasta pitoisuudesta pienempään. Tätä sanotaan diffuusioksi. Veden virtaamista puoliläpäisevät kalvon läpi laimeammasta väkevämpään sanotaan osmoosiksi. Jos veressä punasolun ulkopuolella on eri väkevyys kuin sisäpuolella, tapahtuu plasmolyysi. Normaalissa tilanteessa väkevyys on molemmilla puolilla sama eli liuos on isotoninen. Jos ulkopuolella on väkevämpi pitoisuus eli liuos on hypertoninen, vesi kulkee solusta pois ja punasolu kutistuu. Jos ulkopuolella on laimeampi pitoisuus eli liuos on hypotoninen, vesi virtaa punasoluun ja punasolu pullistuu. Jos vettä virtaa tarpeeksi, solu voi haljeta ja tapahtumaa sanotaan hemolyysiksi.
Avustetun diffuusion tapauksessa aine siirtyy kanavaproteiinin kautta suuremmasta pitoisuudesta pienempään. Näin siirtyvät liian suuret, ei rasvaliukoiset molekyylit, kuten glukoosi ja aminohapot. Edellä mainutut kuljetustavat ovat passiivisia, eli niissä ei kulu energiaa.
Aktiivisessa kuljetuksessa kuluu energiaa. Silloin siirretään ainetta kuljetusproteiinin avulla pienemmästä pitoisuudesta suurempaan. Energiaa otetaan ATP-sta. Näin voidaan siirtää varauksellisia ioneja ja haitallisia aineita solun ulkopuolelle.
Solu voi myös siirtää kokonaisia eliöitä tai isoja molekyyleja sisälle ja ulos. Silloin solukalvo taipuu ja muodostaa siirrettävän aineen ympärille rakkulan, joka yhtyy/irtoaa solukalvosta ja kulkeutuu eteenpäin. Tällä tavalla ihmisen valkosoluihin kuuluvat syöjäsolut syövät bakteereja ja viruksia ottamalla ne kokonaisina sisäänsä ja hajoittamalla sitten rakkulan sisällön. Tätä sanotaan endosytoosiksi. Jos aine poistetaan solusta, tapahtuma on eksosytoosi.